Minusta  

Rakastan opettamista edelleen. Silti minun oli lähdettävä.

Minun matkani takaisin itseeni

Työskentelin yli 25 vuoden ajan opettajana ja erityisopettajana. Rakastin työtäni ja oppilaitani, niitä hetkiä, jolloin lapsi tai nuori tuli kohdatuksi ja nähdyksi sellaisena kuin oli.

Työ oli merkityksellistä, mutta vuosien kuluessa koulumaailma muuttui ja työn raamit kävivät yhä ahtaammiksi. Venyin, kannoin vastuuta ja pidin vahvan ammatillisen roolini pystyssä. Ulospäin olin pärjäävä ja tehokas, mutta kotona minusta ei ollut enää paljon jäljellä.

Käännekohta tiivistyi poikani pysäyttävään kysymykseen: eikö äiti voisi tehdä jotain muuta kuin olla erityisopettaja ja auttaa työssään muita lapsia, kun kotiin tullessa voimat eivät enää riitä omille lapsille?

Sanat osuivat syvälle, sillä ne olivat totta. En ollut menettänyt osaamistani tai rakkauttani työhöni. Olin käyttänyt työpäivän aikana niin suuren osan voimavaroistani ammatillisen roolini ylläpitämiseen, ettei se äiti ja ihminen, joka halusin kotona olla, ollut enää läheisteni käytettävissä.

Vuonna 2018 myös kehoni pysäytti minut. Stressiperäinen kroonistunut kurkunpäätulehdus vei ääneni, yhden tärkeimmistä työvälineistäni. Se oli selvä merkki, mutta irtipäästäminen vaati vielä aikaa.

Sisälläni kävivät keskustelua kaksi yhtä totta olevaa puolta: rakkaus opettajan työhön ja tieto siitä, etten voisi jatkaa entiseen tapaan menettämättä jotakin olennaista itsestäni.

Lopulta jouduin tekemään valinnan itseni ja sen koulumaailman väliltä, jonka raameihin en enää pystynyt sovittamaan arvojani ja tapaani tehdä työtä. En lähtenyt siksi, että olisin lakannut rakastamasta opettamista. Lähdin, koska en halunnut oman valoni sammuvan.

Vasta kun ymmärsin, ettei minun tarvinnut hylätä kutsumustani vaan löytää sille uusi muoto, uskalsin ottaa seuraavan askeleen. Jos pitäisin huolta omasta valostani, voisin auttaa myös muita löytämään uudelleen yhteyden omaansa.

En ollut koskaan haaveillut yrittäjyydestä, enkä ollut koskaan ajatellut olevani erityisen rohkea, mutta syksyllä 2019 suunta tuntui silti erittäin selvältä. Sisälläni kasvoi lämmin ja vahva tunne siitä, että tätä kohti minun kuului kulkea. Perustin yritykseni tammikuussa 2020 ja aloitin päätoimisena yrittäjänä elokuussa 2020.

Osaaminen ei katoa, mutta pääsy siihen voi muuttua

Yrittäjänä alkoi kiihkeä oppimisen ja yhdistelemisen matka. Halusin ymmärtää, miksi viisas ja osaava ihminen ei aina saa kaikkea osaamistaan käyttöönsä juuri silloin, kun hän sitä eniten tarvitsee. 

Vähitellen ymmärsin, ettei kyse useinkaan ole tiedon, tahdon tai osaamisen puutteesta. Kun kuormitus kasvaa ja hermoston tila muuttuu, pääsymme omaan kapasiteettiimme voi kaventua. Ajattelu sumenee, kuunteleminen vaikeutuu, vaihtoehdot vähenevät ja alamme toimia automaattisemmin. Ihminen ei lakkaa olemasta osaava. Hänen pääsynsä omaan osaamiseensa vain muuttuu. 

Tunnistin tämän supistumisen myös omasta elämästäni. Olin pystynyt säilyttämään ammatillisen toimintakykyni pitkään, ja nauttinut osaamisestani ja yhdessä oppilaiden kanssa saavuttamistamme tavoitteista, mutta maksanut siitä kalliisti sekä kotona että omassa kehossani. Se ihminen, joka halusin olla, ei ollut enää kokonaan käytettävissäni siellä, missä häntä olisi eniten tarvittu.

Vähitellen eri suunnista oppimani alkoi liittyä yhteen. Myös jo aiemmin käyttämäni viisi R:ää sai uuden ja syvemmän merkityksen osana hermostolähtöistä työskentelyäni:

Rauha. Rakkaus. Rentous. Rohkeus. Ratkaisukeskeisyys.

Niistä rakentui yksinkertainen muistutus:

Voin aina palata takaisin viidellä ärrällä.

Viisi R:ää eivät tarkoita, että ihmisen pitäisi pysyä aina rauhallisena tai tasapainoisena. Elämä, työ ja johtaminen vievät meitä väistämättä välillä pois omasta hyvästä tilastamme.

Olennaista ei ole se, ettemme koskaan horju. Olennaista on, että opimme tunnistamaan tilamme ja löydämme tien takaisin. Viiden R:n harjoittamisen kautta vahvistuu resilienssi, kykymme palautua, mukautua ja toimia viisaasti myös paineen keskellä.

Tämän ymmärryksen ympärille alkoi myöhemmin rakentua Embodied Leader™.

En jättänyt opettajuuttani taakseni

Suurin vastustajani ei lopulta ollutkaan koulujärjestelmä. Se oli oma, vahvasti arvoihin sidottu ylisuorittamiseni ja toisaalta korkean kipukynnyksen kykyni pärjätä niin pitkään, ettei kukaan ulkopuolinenkaan välttämättä nähnyt, mitä se minulle ja läheisilleni maksoi.

Siksi en ajattele, että osaava ihminen tarvitsee aina lisää tietoa, uuden työkalun tai entistä paremman toimintamallin. Joskus tärkeintä on vahvistaa hänen kapasiteettiaan niin, että hän saa jo olemassa olevan viisautensa, osaamisensa ja kykynsä kohdata muut jälleen käyttöönsä.

Tänään työskentelen johtajien, vastuunkantajien ja muutosta etsivien ihmisten kanssa. Autan heitä palaamaan omaan hyvään tilaansa, siihen, jossa ajattelu kirkastuu, vaihtoehdot avautuvat ja yhteys itseen sekä muihin tulee jälleen mahdolliseksi.

En palannut tältä matkalta uutena ihmisenä. En myöskään jättänyt opettajuuttani taakseni. Löysin sille uuden muodon ja palasin enemmän omaksi itsekseni.

Juuri sitä kotiinpaluun mahdollisuutta haluan rakentaa myös muille.